Itken harvoin. Joku voisi sanoa etten ikinä, koska en tee niin muiden nähden. Olen aikoinani jo itkenyt tarpeeksi, kyynelvirrat tyrehtyneet, eikä ne vähästä enää aukeakaan. Mutta silti tänään ovat kyyneleet kostuttaneet poskeni, silmät kirvelleet pahasta olosta. Mitä tämä oikein on? Mikä mulla on?

Silmät kirvelevät taas ja nenä meinaa vuotaa. Se on ollut tapani "itkeä" jo vuosia, enempää ei vain tule.

Menen syömättä peiton alle ja toivon että uni tulisi pian. Varmasti tulen vielä huomaamaan tuon toiveen turhuuden koska ajatukset kuitenkin tulevat valvottamaan.

Vaikka seuraava ex-bändi ei olekaan suosikkejani, niin tässä silti heidän sanojaan heti alkuun...

refrain:
Tähdet silloin lähemmäksi laskeutui,
Yössä huusi hiljaisuus.

 

refrain2:
Tänä yönä taivaaseen
Toinen meistä pakenee,
Toinen jää tänne taistelee.
Tänä yönä taivaaseen.
Kuka portit aukaisee?
Kuka uskoo rakkauteen?

 

Kyseessä on siis TikTak ja Tänä yönä taivaaseen.

Olen menettänyt varmasti uskollisimman ystävän mitä on ollut tai ehkä tulee edes olemaan. Vajaa 10 yhteistä vuotta takana joihin mahtuu niin paljon.

Ei tullut enää yhteistä kesää ja moni suunnitelma jäi toteuttamatta. Yhteiset leikit ja lenkit jäi aivan yhtäkkiä historiaan ja osaksi kauniita muistoja. Ihan liian aikaisin lähdit ja ikävä on kova.

Nuku hyvin rakas karvatassu, me nähdään vielä.

"Just this side of Heaven is a place called Rainbow Bridge. When an animal dies that has been especially close to someone here, that pet goes to Rainbow Bridge. There are meadows and hills for all of our special friends so they can run and play together. There is plenty of food and water and sunshine, and our friends are warm and comfortable. All the animals who had been ill and old are restored to health and vigor; those who were hurt or maimed are made whole and strong again, just as we remember them in our dreams of days and times gone by.

The animals are happy and content, except for one small thing; they miss someone very special to them who had to be left behind. They all run and play together, but the day comes when one suddenly stops and looks into the distance. The bright eyes are intent, the eager body quivers. Suddenly she begins to break away from the group, flying over the green grass, her legs carrying her faster and faster. YOU have been spotted and when you and your special friend finally meet you cling together in joyous reunion, never to be parted again. The happy kisses rain upon your face, your hands again caress her beloved head and you look once more into the trusting eyes of your pet, so long gone from your life but never absent from your heart.

Then you pass over Rainbow Bridge together...."

 

Hengissä olen ja tovin piti salasanaakin tänne muistella. Päivitystä tulee myöhemmin kun kiire hellittää.

Vuodatus ei suostu toimimaan joten kirjoitan sitten oman koneen syövereihin ja julkaisen blogissani myöhemmin. Mainitsematta jätän kuinka kauan ehtisin kokeilla ja manata vuodatuksen “toimivuutta” ennen kuin tajusin että kirjoittaa voin kaikesta huolimatta omalle koneelle ja julkaista myöhemmin. Onneksi valo pimeään päähäni kuitenkin lopulta syttyi.

Vatsa on kipeä. Taas. Yksi aamu kun hän tuhisi vieressä tyytyväisenä itse valvoin ajatuksissani ja vähän kivuissakin. En tiedä mikä vatsaani vaivasi. Ajattelin että jos johtuu suolistosta se on vähintään umpisolmussa. Yksi vaihtoehto oli että lihakset joiden olemassaolosta en edes paljoa tiennyt olivat kipeytyneet lihaskuntotreeneistä joita olin vetänyt. Tai sitten tuo jälkimmäinen vaihtoehto yhdistettynä siihen että liian paljon liian aikaisin. Kipu oli päivän pari poissa ja tänään se tuli takaisin eilisten pienten treenien jälkeen joten syypää taisi selvitä. Kuitenkin pieni huoli että jotain on vialla koska ei varmaan ihan tällä tavalla kuitenkaan kipeytyä pitäisi? Tulevalla viikolla onneksi vihdoinkin verikokeisiin tiettyjä arvoja katsastamaan ja lääkäriaikaa tilaamaan. Silloin pitäisi asioita selvitä ja ehkä tämä ruljanssi voi vihdoinkin jäädä taakse - toivon niin.

Vatsakivuista huolimatta tovi sitten katselin netistä yhden kuntokeskuksen sivuja ja ajattelin jos edes yhdelle ohjatulle tunnille tällä viikolla pääsisi menemään. Aikatauluongelmia ei hetkeen ole asian suhteen vaan oma saamattomuus ja kynnys mennä uuteen paikkaan ja vielä aivan yksin. Se on se isoin kynnys yleensä ollut kun on kyse ollut jonnekin menemisestä. Jos ei saa kaveria mukaan on vaikea saada aikaiseksi mennä. Jos vatsa taas päivässä parissa tokenisi niin voisin mennä jollekin rauhallisemmalle tunnille katsomaan että millainen paikka etc. oikein on kyseessä. On jo aiemmin pitänyt mennä käymään tuolla mutta aina se on jostain syystä jäänyt ja unohtunutkin sitten. Nyt jos saisin itsestäni vihdoinkin irti sen että saisin raahattua takamukseni paikalle voisin jopa olla ylpeä itsestäni.

Terveyteen voisi muutenkin taas yrittää kiinnittää enemmän huomiota. Tykkään liikkua ja kaikkea mutta en tiedä miksi se joskus sitten vain on niin vaikeaa. Jonkin aikaa aina jaksan mutta sitten tulee taukoa ja tuntuu että joutuu tavallaan alusta aloittamaan ja se on turhauttavaa. Taustalla toki piilee aina se pieni mahdollisuus että kaikki menee taas yli. Luulisi että osaisin tilanteen jo tarpeeksi hyvin hallita mutta vuosi sitten en ainakaan osannut. Sanotaan että alkoholisti tulee aina olemaan alkoholista, ettei parane koskaan ja että retkahdus “voi tapahtua koska vain”. Että on ainoastaan kuivilla - ei parantunut. Lieneekö syömishäiriössä vähän samoin? Toisinaan ainakin tuntuu siltä. Että vain pitää kurissa sen mutta että se kuitenkin tuolla jossain alla piilee. Välillä tulee esiin epätoivoisina ajatuksina kun katsoo itseään peilistä tmv. mutta elämää se ei kuitenkaan ole vuosiin kunnolla hallinnut. Aina vain en oikein tiedä mitkä ajatukset ns. normaaleja ja mitkä mahtaa olla rakkaan anan tuottamia. Se maailma on yhtä helvettiä ja toivon ettei kukaan ikinä joutuisi siihen. En ymmärrä ihmisiä jotka toivovat syömishäiriötä koska “haluaisivat vähän laihtua”. Te ette tiedä mitään! Olkaa onnellisia ja tyytyväisiä siihen mitä olette ja että olette terveitä! Ana ja kumppanit eivät ole urheilullisuutta ja kauniita laihoja ihmisiä, ihon läpi kauniisti näkyviä luita etc. Ajatus että hyväksyy itsensä ja on onnellinen tietynpainoisena ja kokoisena on myös aivan täyttä p*skaa - näin suoraan sanottuna! Se on itsekritiikkiä ja kovaa ahdistusta. Ahdistusta omaa peilikuvaansa kohtaan ja sitä mitä on, ahdistusta ruokaa ja painoaan kohtaan. Se hallitsee koko elämää ja saa valehtelemaan ja koko elämä pyörii vain syömisen tai oikeammin sanottuna syömättömyyden ja kaloreiden polton ympärillä. Lopulta se voi olla erittäin pahaakin sairastelua ja pakkosyöttöä ja nenämahaletkuruokintaa. Se on matka joka kestää kauan ja jolta kaikki eivät koskaan palaa.

Olen ollut onnekas koska pahin sairastumiseni tapahtui lapsena. Jos se olisi tapahtunut esim. teininä se olisi varmasti ollut pahempaa. Olisin enemmän tiedostanut asioita ja selvääkin ottanut. Voinut tehdä radikaalimpia tekoja. Oma sairastumisen rajoittui pitkälti syömättömyyteen tai/ja erittäin niukkaan ruokavalioon. Liikuin muutenkin aika paljon enkä nykyään ainakaan muista että tarkoituksella olisin sitä laihtumisen takia ikinä lisännyt. Aika on osaksi hämärän peitossa mikä lienee toisaalta hyvä mutta toisaalta harmi koska olisi kiva itsetutkiskelun ja psykologiankin kannalta päästä sen aikaisen itseni pään sisälle tutkimaan ajatuksia ja tuntemuksia. Vaikka olin alilaiha en saanut mitään hoitoa. Teini-ikäinen sukulaiseni huolehti minusta ja ei sitä ikinä tiedä vaikka olisi pelastanutkin jos ei henkeäni niin ainakin isommilta ongelmilta ja sairastumisilta. Ahdistavia oli muutamat kerrat joina yritti saada munt syömään ja kerran loukkasin huuleni haarukkaan erään episodin aikana. Silloin ahdisti ja ajattelin että miksi tekee mulle näin! Nykyään ymmärrän ja osaan olla kiitollinen että välitti. Että edes joku välitti. Että edes joku teki hyväkseni jotain - vaikka sitten teini-ikäisen kömpelyydellä. Nuo ajat tulevat välillä mieleen ja ehkä mieltä vähän painaakin. En ymmärrä miksi en saanut tilanteeseeni apua. Vaikkakin olisin kyllä hanttiin pistänyt niin tuntuu että kukaan ei nuorta sukulaistani lukuun ottamatta välittäny. En voi käsittää että olisi muka olleet niin sokeita ettei tilannettani olisi nähny? Ainoa vaihtoehto pakko olla se ettei välittäny. Olen antanut ne ajat kauan sitten anteeksi. Kuitenkin niihin aikoihin liittyy paljon muutakin ja olin vain sitten niiden aikojen uhri ja jouduin kärsimään. En ollut ainoa jolla oli silloin vaikeaa ja ymmärrän muiden jaksamattomuuden. Annan anteeksi ja ymmärrän. Mutta olen kuitenkin katkera siitä että minä lapsena jouduin uhriksi ja kestämään asioita. Noiden aikojen jälkeenkin tuntuu että useasti itse olen se joka joutuu ymmärtämään muiden käytöstä ja miksi toimii niin kuin toimii ja joskus se on TODELLA TURHAUTTAVAA! Mä en aina jaksa olla se joka ymmärtää, koska on muiden vuoro ymmärtää mua!?!

Aiemmin mainitsemani sukulainen, K on läheinen mulle ja viimeksi vieraillessani sairaalassa ilmoitin hänet lähiomaisekseni. Nyt on kuitenkin pieni kausi menossa että en tiedä… Ei ole pitkä aika kun meinasin lyödä luurin K korvaan. Vai miten tuo nykyaikana ilmaista pitäisikään? Se kyseli tilanteestani opiskelujen kannalta ja kun kerroin niin sanoi että hänen koulussaan olisin jo lentänyt ulos, vaikka sairaslomalappuja olisikin. Sanoi ettei asioita saisi päästää niin. Kerroin ettei aina asioille voi mitään ja samalla lauseellani viittasin että toinen pitäisi turpansa kiinni. Mutta ei, puhuinkin varmaan yhtäkkiä papukaijan kanssa koska sieltä toistui lause “ei asioita saisi päästää niin”. Toistin oman lauseeni ja ajattelin että ymmärrä nyt jo olla hiljaa ja lopeta se helvetin arvosteleminen koska et asioista tiedä! Mutta ei, sieltä se papukaija taas lauseensa toisti ja ilmeisesti oli päättänyt että sanoo sen viimisen sanan tässä asiassa. Asiassa josta ei oikeasti tiedä koko totuutta edes! Siinä kohtaa oli todella lähellä etten katkaissut puhelua. Olin hiljaa ja mietin vaihtoehtoja - kaikesta huolimatta en mitään “riitaakaan” ja epäsopua olisi halunnut tai jaksanut. Ehkä K sitten tyytyi siihen kun sai asiassa viimeisen sanansa ja tovin hiljaisuuden jälkeen alkoi puhumaan muusta. Se aihe jäi siihen mutta mieleen lyhyt mutta sitäkin ytimekkäämpi keskustelu jäi. Yllätyksenä myöskin tuli miten jyrkästi K puhui ja arvostellen. Okei olen huono ja paska ja sotkenut asiani? Are you happy now? Polje vain maahan vaikka et kaikkea tiedäkään. Jos tietäisit niin keksisitkö arvostelua siitäkin?
Itse en kuitenkaan ikinä voisi sanoa sulle noin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Vuodatus tuntuu toimivan jotenkuten joten taidan yrittää saada tämän kopioitua ja julkaistua blogissani saman tien.

Hyvää yötä ja huomenta!

Olo ja elämä oli jonkin aikaa kuin vaalea helminauha jossa eri kokoisia helmiä. Ei siksi että kaikki olisi ollut loistavaa ja hohdokasta, kaunista. Vaan siksi koska oloa kuvasti aika hyvin se tunne mikä tulee kun koru hajoaa ja kaikki helmet vierii karkuteille. Se "epätoivo" ja kaikkien osian löytämisen ja kokoamisen mahdottomuus... Lannistuminen ja epäusko asioiden järjestymisestä.

Isoin asia ja "ongelma" oli vaikeus hyväksyä tilannetta mihin olin joutunut. Se että piti taas myöntää olevansa huono. Että ei jaksanut ja ettei itsestä ollutkaan alkuperäisiin suunnitelmiin. Viime viikkoina on tapahtunut isoja asioita ja niiden käsittely vei paljon aikaa.  Silti on tunne että jotenkin luovutin. Että olisi pitänyt jaksaa ja tehdä enemmän. Toisaalta se ehkä olisikin ollut mahdollista, mutta pienenä perfektionistinä tuskin olisin ollut siihenkään tyytyväinen. Asiat pitää tehdä kunnolla eikä mennä aidan matalimmasta kohdasta tai peräti ryömiä koko aidan ali.

Pikkuhiljaa alan sopeutua tilanteeseen. Että asiat on näin miten ovat. Heitän taka-alalle ajatuksia omasta huonoudesta. Olin aika loppu jo ennen yhtä tapahtumaa, se vaikuttaa myös paljon miksi asiat näin pääsi luisumaan läpi käsien. Pahalta tuntui myös se huonouden tunne mikä tuli seurustelukumppanini edessä. Että olin antanut asioiden vaikuttaa niin paljon elämääni. En usko että täysin ymmärtää. Välillä tuntuu etten aina itsekään ymmärrä sitä tilannetta, kaikki oli niin sekavaa silloin. Ja tuntuu ettei tässä kirjotuksessakaan siitä ole mitään järkeä. Ehkä ei ole olekaan.

Olen niellyt omaa pettymystäni ja "nautin" tovin levosta arjesta. Ehkä se kuitenkin tuli tarpeeseen, vaikka ei ehkä ihan näin kuitenkaan olisi asioiden halunnut menevän.