Elli kommentoi edelliseen kirjoitukseeni ja taidan napata osan kommentista pohjustukseksi tähän alkuun tämän yön aatoksista.

"Monesti kuulee että unohda menneisyys, keskity tulevaan ja nykyhetkeen! Mutta mutta.. tarpeeksi paljon paskaa niskaan saadessa, ihminen asettaa itselleen suojamuurin, jota on vaikea läpäistä ja sittenko se alkaa aukemaan niin tulee esim. mm. itsetunto ongelmat - lähinnä onko toiselle riittävä jne.
Pitäisi vain oikeasti osata nauttia hyvistä hetkistä nykyisen kanssa, unohtaa mitä exät tehneet vaikkei helppoa se olekkaan!"

Tuo on todellakin totta ja aivan kuin tiivistettynä ajatukseni ja tilanteeni. Olen vuosien aikana kehitellyt aika hyvän suojamuurin itselleni - onhan sitä aikaa ja materiaali ollut melkein yli oman tarpeen. Tarpeeksi kun tulee sitä sontaa niskaan ihminen alkaa puolustautuakseen kovettamaan itseään. Itselle on käynyt näin. Pitänyt paljon tunteita sisälläni. En ole antanut itselleni lupaa tuntea. Nyt kun olen uskaltautunut vapautumaan kahleistani ja opettelen luottamaan ja antamaan tunteille sijaa, tulee todella heikko ja alaston olo. Ei ole enää sitä suojamuuria turvana ja olen kuin tuulen vietävänä. Seison alastomana ilman mitään suojaa ja mahdollisuutta suojautua. Olo on epävarma ja tähyilen merkkejä tulevasta jotta osaisin edes vähän varautua ja puolustautua kun jotain pahaa tulee vastaan. Pienikin merkki saa nousemaan varpailleen ja toisinaan jopa ylireagoimaan tapahtunutta tai tulevaa. Ja pelkäämään sitä pahinta vaihtoehtoa. Ajattelemaan mielessään kaikenlaista.

Huono itsetunto ja -luottamus eivät ole vieraita ja tämä tilanne kun suojamuurit on laskettu ja antautunut elämän vietäväksi vain pahentavat ja ruokkivat niitä. Tulee entistä helpommin ja enemmän niitä pelkoja että ei riitä, ei ole tarpeeksi hyvä, ei tarpeeksi kaunis, ei tarpeeksi sitä ja tätä. Tuntee itsensä harmaavarpuseksi ja rumaksi ja huomaamattomaksi. Vertaa väkisinkin itseään muihin ja pahoittaa vain mieltään. "Miksi en myös voisi olla tuollainen? Miksi en voisi olla samanlainen, kaunis ja eloisa. Hyvä". Joskus tulee ajatuksia mieleen että miksi toinen tyytyy minuun, kun maailmassa on niin paljon parempiakin kuin minä. Välillä tosiaan tuo tunne että toinen tyytyy minuun. Että saisi ja ansaitsisi parempaa.

Onneksi nuo ajatukset liittyvät vain niihin synkimpiin hetkiin eikä koko aikaa vallassa ole. Siitä kun ei tulisi mitään. Exä L sanoi kerran yhteisen illanvieton jälkeen olleensa ylpeä koska olin ollut hänen kanssaan. Että hänellä oli ollut munt vierellään, hän saanut munlaiseni. Se lämmitti mieltä ja sulatti sydäntä ja jäänyt mieleen. Että kumppani sanoo olleensa ylpeä. Koskaan aiemmin kukaan ei ollut sanonut niin -eikä sen jälkeenkään. Hänellä oli muutenkin tapana kehua. Sanoi että hiukset ovat kivasti tmv. Sai pienillä ja välillä isommillakin asioilla tuntemaan itseni tärkeäksi. Melkein kuin prinsessaksi. Kukaan muu ei ole kohdellut niin huomioon ottavasti etc. Kuitenkin olimme sen verran eri maailmoista että yhteiset hetket vaihtuivat aika pian muistoihin. Ehkä juuri eri maailmojen takia uskallan ajatella ja sanoa että L ei tule enää koskaan tapaamaan munlaista. Ja sama pätee toisin päin myös. Se kaikki säilyy kokemuksena ja muistona, ja siten sen kuuluu ollakin. Joskus erilaisuus ei vain toimi jos sitä on liikaa.

Pitäisi osata nauttia hetkestä nykyisen kanssa. Yhdessä ollessa se aika hyvin onnistuukin, mutta kun jää yksin niin välillä ajatukset saavat valtaa. Epävarmuus pitäisi saada katoamaan samoin kuin itsetuntoa ja -luottamusta kasvatettua. Miten se onnistuu? Että tajuaisi että on arvokas omana itsenään, ja että arvo ei liity esimerkiksi ulkonäköön tai painoon. Kun ei hyväksy itseään niin vaikea kuvitella että toinen ei näkisi niitä samoja virheitä mitä itse näkee itsessään. Olen entinen anorektikko. Ehkä pitäisi nuo molemmat sanat erikseen pistää lainausmerkkeihin. Anorektikko sen vuoksi että en ole ikinä saanut lääkäriltä diagnoosia syömishäiriöön liittyen. Entinen sen vuoksi koska edelleen välillä tuntuu ne vanhat tutut ajatukset valtaavan mieltä. Ne tuntuu sekoittuvan niin paljon muihin ajatuksiin etten aina tiedä että onko se vain ihan normaalia itseensä tyytymättömyyttä vai onko se taas ana/sh joka puhuu. Samasta syystä kuntoilun aloittaminen ja ylläpitäminen etc. jotenkin pelottaa. Pelkään että se lähtee käsistä. Että ana saa vallan ja joudun taas sille vaikealle tielle. Olin lapsi kun olin kunnolla jumissa sillä tiellä. Nyt jos joudun samaan jamaan mitä olin silloin se olisi varmasti vakavampaa ja vaikeampi hoitaakin. Haluaisin vain syödä terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Saada vartaloa vähän muokattua ja kuntoa parannettua. Jos kunnolla päättää niin eihän se niin kauhean vaikeaa luulisi olevan. Kuitenkin loppujen lopuksi niitä karistettavia kilojakin on aika vähän, pääosa on noilla em. asioilla. Mutta oikeasti välillä pelottaa että entä jos se tapahtuu taas. Vuosi sitten liikunta meni ehkä vähän yli. Siitä tuli pakkoa. Ei sellaista hyvää "pakkoa" vaan sellasta että muuten en ole tarpeeksi hyvä. Muuten lihon ja olen kamala. Muuten en voi hyväksyä itseäni eikä samalla kukaan muukaan. Onneksi kuitenkin tiedostin sen. Ja jostain syystä liikunta väheni. Ja syksyllä palauduin taas laiskaan minääni.

Nyt on pientä inhoa ilmassa koska liikuntaa tullut harrastettua liian vähän ja syönyt liian epäterveellisesti. On epämukava olla omassa itsessään. Yritän olla ajattelematta asiaa ja keskittyä tulevaan. Aikomuksena jatkaa kunnonkohotusta joka jokin aika sitten jäi kesken sairastumisen takia. Mutta välillä ja varsinkin peilin edessä ajatuksilleen ei vain voi mitään. Valokuvat ovat usein myös viholliseni. Esimerkkinä juhlat joihin menin. Pistin nättiä päälle tiedostaen että olen lihonnut enkä ollenkaan sellainen mitä toivoisin olevani ja mitä toivoisin peilistä näkeväni kun puen ne vaatteet päälleni. Mutta olin välittämättä asiasta. Päätin että asialla ei ole väliä, että olen ihan hyvä tälläisenä tänään. Myöhemmin sain juhlista valokuvia ja nähdessäni itseni tuli todella lannistunut olo. Näytinkö siellä oikeasti tuolta? Kaikki epäkohdat oikein hyppivät silmilleni. Silloin päätin ja sain eräänlaista puhtia kunnonkohotukseen. Harmi vain että tunnun olevan aika saamaton pidemmässä juoksussa sen suhteen. Aina tuntuu tapahtuvan jotain mikä keskeyttää sen ja sitten pitää taas aloittaa alusta. Siitä on viikko kun olen viimeksi harrastanut jotain liikunnallista kunnolla. Mutta se tuntuu enemmältä, ikuisuudelta. Ehkä siksi kun monena päivänä on pitänyt mutta en ole. Ja koska en ole niin on pientä pettymystä itseäni kohtaan vahvasti ilmassa. Olen taas se laiska ja saamaton.

Kaikenlaista. Mielenmyllerrystä. Toisaalta kuitenkin ihmeen seesteinen olo ja itsekin ihmettelen sitä että miten se oikein on mahdollista. Viikonloppuna yhtenä yönä kun toisen lämmin hengitys tuntui niskassa ja käsi oli omistavasti ympärilläni, valvoin ajatuksissani. Ajattelin pettyneenä ja haikeanakin ettei munsta ole tähän. Ei ole yhteiseen tulevaisuuteen, ei täyttämään omaa osuuttaani siitä mitä me tulevaisuudelta haluamme ja toivomme. Haluamme pitkälti samoja asioita, mutta ajattelin ettei hän saa niitä jos on mun kanssa. Koska en osaa. Koska en pysty. Koska olen tälläinen epänormaali joka vain jotenkin yrittää roikkua tässä maailmassa ja oravanpyörässä mukana. Se tunne oli aika vahva.  Olin surullinen. Edelleen on lievää epävarmuutta tai pikemminkin "pelkoa" että miten asiat mahtavat sujua ja mennä. Mutta toisaalta olen vahvempi ja varmempi. Haluan ja aion yrittää. Munsta on siihen jos vain yritän. Aivan varmasti on. Viikonlopusta on vasta aika vähän aikaa. En oikein ymmärrä tätä muutosta mikä on tapahtunut näin lyhyessä ajassa. Kuin olisi jotkin palaset loksahtaneet paikalleen tai kauan kadoksissa ollut palanen löytynyt ja liitetty joukkoon. Osa johtuu varmasti asioista mitä olen käynyt läpi mielessäni ja tajunnut. Yhdessä vaiheessa tietyt asiat tuntuivat vaikealta päästä yli. Ne vain tulivat aina mieleeni ja seurasivat. Nyt tuntuu kuin olisin antanut rauhan niille. Hiljaisesti hyväksynyt ja päästänyt menemään. Jotkin asiat vain ovat sellaisia että ne pitää jättää sinne minne ne kuuluvatkin -menneisyyteen. Menneisyys vaikuttaa ihmiseen todella paljon, mutta sen ei saisi kuitenkaan antaa liikaa vaikuttaa. On myös epäreilua jos toinen joutuu maksamaan sellaisista asioista mitä ei ole itse edes tehnyt tai ole syyllinen. Maksamaan menneisyyden haamujen velkoja. Myös se kun tajusin mitä toinen kokenut esimerkiksi itseni takia ja omien tekojeni vuoksi vaikuttaa paljon. Se että ainakin näennäisesti voinut päästää niistä asioista irti ja jättää menneisyyteen ja nyt olla tässä mun kanssa ja sanoa että rakastaa. Ei tunnu reilulta tai oikealta että itse vatvon "omia" asioitani koska toinen myös joutunut kokemaan ja käymään läpi asioita. Olen aivan liikaa ottanut mieltä painavia asioita puheeksi. Rajansa kaikella! Annan rauhan, pistetään katse tulevaisuuteen. Olen alaston ja haavoittuvainen mutta haluan katsoa mitä edessä päin on vastassa. Mitä meillä on.