Olo ja elämä oli jonkin aikaa kuin vaalea helminauha jossa eri kokoisia helmiä. Ei siksi että kaikki olisi ollut loistavaa ja hohdokasta, kaunista. Vaan siksi koska oloa kuvasti aika hyvin se tunne mikä tulee kun koru hajoaa ja kaikki helmet vierii karkuteille. Se "epätoivo" ja kaikkien osian löytämisen ja kokoamisen mahdottomuus... Lannistuminen ja epäusko asioiden järjestymisestä.

Isoin asia ja "ongelma" oli vaikeus hyväksyä tilannetta mihin olin joutunut. Se että piti taas myöntää olevansa huono. Että ei jaksanut ja ettei itsestä ollutkaan alkuperäisiin suunnitelmiin. Viime viikkoina on tapahtunut isoja asioita ja niiden käsittely vei paljon aikaa.  Silti on tunne että jotenkin luovutin. Että olisi pitänyt jaksaa ja tehdä enemmän. Toisaalta se ehkä olisikin ollut mahdollista, mutta pienenä perfektionistinä tuskin olisin ollut siihenkään tyytyväinen. Asiat pitää tehdä kunnolla eikä mennä aidan matalimmasta kohdasta tai peräti ryömiä koko aidan ali.

Pikkuhiljaa alan sopeutua tilanteeseen. Että asiat on näin miten ovat. Heitän taka-alalle ajatuksia omasta huonoudesta. Olin aika loppu jo ennen yhtä tapahtumaa, se vaikuttaa myös paljon miksi asiat näin pääsi luisumaan läpi käsien. Pahalta tuntui myös se huonouden tunne mikä tuli seurustelukumppanini edessä. Että olin antanut asioiden vaikuttaa niin paljon elämääni. En usko että täysin ymmärtää. Välillä tuntuu etten aina itsekään ymmärrä sitä tilannetta, kaikki oli niin sekavaa silloin. Ja tuntuu ettei tässä kirjotuksessakaan siitä ole mitään järkeä. Ehkä ei ole olekaan.

Olen niellyt omaa pettymystäni ja "nautin" tovin levosta arjesta. Ehkä se kuitenkin tuli tarpeeseen, vaikka ei ehkä ihan näin kuitenkaan olisi asioiden halunnut menevän.